Ihminen on ottanut maiseman haltuunsa, mutta ehdot on läpi aikojen sanellut aina luonto. Asumukset on rakennettu maisemaltaan ja muodoltaan sopiviin paikkoihin. Vesistöt ovat yhdistäneet; metsät ja erämaat ovat erottaneet. Keskiajan ihmiselle tämä oli itsestään selvää.
Vöyrin Boberget-vuori on luonnonmuodostelma, joka vaikutti ihmisten elämään ja toimintaan myöhäisellä keskiajalla. Vuori muodosti luonnollisen rajan Isonkyrön ja Mustasaaren pitäjien välille. Vuoren eteläpuolella asuneet ihmiset kävivät kirkossa Isossakyrössä, kun taas vuoren pohjoispuolen asukkaat suuntasivat kulkunsa Mustasaaren Kappelinmäelle. Itsenäinen seurakunta Vöyristä tuli vasta 1500-luvun alussa. Siltä ajalta ovat peräisin myös nykyisen kirkon vanhimmat osat. – Vöyrin kirkko, rakennettu vuonna 1626, on muuten Suomen vanhin käytössä oleva puukirkko.
Boberget oli siis merkittävä rajavyöhyke, vaikeakulkuista aluetta, joka löi leimansa sekä etelä- että pohjoispuolen asujaimistoon. Tämä luonnon synnyttämä selkeä raja vaikutti ihmisten elämään vielä satoja vuosia keskiajan jälkeen ja heijastuu edelleenkin esim. seudun murreilmaisuissa. Sanoja ”svart” (musta) ja ”kartor” (karttoja) äännetään pohjois-Vöyrillä pitkälti standardikielen mukaisesti. Alueen eteläosassa ääntämys on kuitenkin varsin erilaista: ”svasst” ja ”kaasstor”.
Vielä 1930-luvulla Bobergetin laella kerrotaan olleen rajapyykki, joka toimi muinaisen pitäjänrajan merkkinä. Sen sanotaan olleen korkea ja kapea, kuin hiidenkivi. Kiven löytäminen olisi nykyään hankalaa, sillä se on saattanut kaatua ja peittyä sammaleeseen.
Mutta Boberget kohoaa edelleen Vöyrin peltolakeuksien ylle ja vartioi visusti historiaansa.
