Riimukirjoitukset yhdistetään meillä usein viikinkeihin ja riimukiviin sekä värikkäisiin kertomuksiin kaukaisissa maissa tehdyistä uroteoista. Monet tietävätkin, että muinaispohjoismaiset aakkoset olivat meillä käytössä myöhäisellä rautakaudella (noin 800–1000) ja että riimumerkistöstä käytettiin nimitystä futhark-kirjaimiston kuuden ensimmäisen merkin mukaan. Harvempi sen sijaan osaa kertoa, että riimut kuuluvat ikivanhaan germaaniseen kirjaimistoon, jonka juuret ulottuvat aina 100-luvulle, ja että riimukirjoitukset olivat käytössä eri yhteyksissä ja eri muodoissa myöhään keskiajalla ja jopa sen jälkeenkin.
Latinalaiset aakkoset opetettiin keskiajalla vain harvoille ja yleensä vain miehille: lukutaitoa tarvitseville tuleville papeille ja kirjureille. Myös luostareiden munkit olivat luku- ja kirjoitustaitoisia. Riimuja pidetään sen sijaan rahvaan kirjaimistona, jota käyttivät sekä miehet että naiset. Riimukirjaimin koristellut, 1100–1300-luvuilta peräisin olevat arki- ja koriste-esineet vahvistavat, että riimukirjoitus oli kirjakielenä tärkeä.
Pohjanmaan museon kokoelmissa on merkillinen, 1500-luvun lopulle ajoitettu esine: Maalahdesta peräisin oleva, lukittavalla kannella varustettu pieni puukotelo. Tämäntyyppisissä koteloissa säilytettiin usein hylkeenpyytäjien tulentekovälineitä. Koteloon on kaiverrettu Turun hiippakunnan kalendaarion mukainen viikkokalenteri tunnettua futhark-kirjaimistoa käyttäen. Hylkeenpyytäjät katsoivat kaiketi, että hiippakunnan kalenteri siunasi pitkillä, vaarallisilla pyyntimatkoilla mukana kulkevia, elintärkeitä tulentekovälineitä. Kuvassa oleva puukotelo on kaikesta päätellen toiminut pääosin ”korulippaana” tai vastaavana – muuten se ei olisi säilynyt näin hyväkuntoisena. Kotelo on lahjoitettu museolle 1930-luvulla, joten se on ollut satoja vuosia jossakin tarkasti piilossa.
Vaikka puukotelo ei olekaan keskiajalta, se todistaa kuitenkin, että riimukirjoitus säilyi kirjakielenä tavallisen kansan käytössä vielä pitkään keskiajan jälkeen. Maalahden puukotelo on tuulahdus keskiajalta.
